Olen tavannut Pekka Ryhäsen muutamaan otteeseen. Jokaisella kerralla ensivaikutelmasta on huokunut välittömyys ja rauhallisuus, mutta keskustelujen tiimellyksessä jatkuvasti nousee esiin se, miten vilkkaasti päässä raksuttaa. Ihmisten kehittyminen ja muutoksen aikaansaanti tulee esiin siellä täällä eri yhteyksissä. Yhteistä näille eri yhteyksille on aina halu ravistella ihmisiä hereille ja auttaa heitä kehittymään.

Pekka Ryhänen on kuopiolainen perheenisä, joka on kotoisin Kauppilanmäen pikkukylältä Vieremän vierestä, keskeltä Savonmuata. Hän on tehnyt jo pidempään kristillistä järjestötyötä OPKOssa, pitkälti jo yli kymmenen vuotta. Käytännössä hän on ainut työntekijä Kuopiossa, mutta muita hänen kaltaisiaan on ympäri Suomen suurimmissa opiskelijakaupungeissa. Yhdistyksellä itsellään on pitkä historia ja sitä myöten myös syvät perinteet suomalaisessa kristillisessä opiskelijatyössä.

Vuonna 2011 keväällä hän oli saanut teologiset opintonsa päätökseen. Samoihin aikoihin kehityskeskustelussa esimiehen ehdotuksesta tuli ilmi mahdollisuus käydä Mestarivalmentaja-valmennus. Seuraavana syksynä oppisopimus järjestyi pitkien säätöjen kautta ja Pekka hyppäsi ryhmään mukaan. “Se tuli tosi hyvään saumaan. Tuntui että työ ei mee eteenpäin ja että omat paukut on käytetty. Pelkkä teoreettinen koulutus ei enää riittänyt.”

Jo ensimmäisten valmennuskertojen aikana syntyi voimakas ajattelun murros. “Aloin oivaltamaan, että minkälainen on se ympäristö missä minä voin oppia, ja että minne pitää mennä että oppimista tapahtuisi,” hän kertaa. “Asiakaskerrallakin ihan pokkana mentiin kysymään lähiöbaarista paikallisilta ihmisiltä kummallisia kysymyksiä, jotta löydettäisiin vastauksia.” Asiakasrajapinta-ajattelu oli löytänyt tiensä käytännön tasolle. Eletäänkö vain omassa kuplassa omia ympyröitä pyöritellen, vai ollaanko oikeasti siinä rajapinnassa, jossa ymmärretään asiakasta ja päästään kysymään suoraan?

“Jos meinaa kehittää organisaatiota niin se kaikki kehitys tapahtuu vain ihmisten kehittymisen kautta. Ensisijaisesti ei tule keskittyä organisaation puitteiden kehittymiseen, vaan ihmisten kehitykseen.” Pekka tiivistää. “Ihmiset muuttaa toimistoon kyllä nätimmät tuolit tai jotain jos ne sitten innostuu itse, mutta se että ihmiset tekee itse vaatii ajattelun muutosta.”

Kun ajattelun muutoksen vie käytännön tasolle niin se näkyy konkreettisina asioina. “Vapaaehtoiset uskaltavat nykyään kyseenalaistaa minua, eivätkä tee välttämättä niin kuin itse ajattelen tai olen neuvonut.” hän kertoo. “Välillä ne kokeilut menee pieleen, mutta välillä jutut onnistuu paljon paremmin kuin itse ajattelin, ja silloin koen onnistuneeni omassa työssäni.”

Lopuksi Pekka nostaa esiin asian, jonka näkee tärkeänä niin itselleen kuin muillekin: “Enemmän pitäisi uskaltaa tehdä ja kokeilla. On vain omien pelkojen voittamisesta kyse.” Pelkkänä ohjeena tämä kuitenkin harvoin riittää uskaltamiseen, vaan tarvitaan myös turvallinen ympäristö ja rohkaisevia ihmisiä. “Ehkä se ohje onkin, että etsi se ympäristö ja porukka jossa uskallat kokeilla ja olla oma itsesi.”

Eli ensimmäiseksi kannattaa oppia muista ympäristöistä, tuoda näkökulmia nykyiseen toimintaan ja luoda uutta kulttuuria, joka paremmin tukee omaa työskentelyäsi. Jos nykyinen ympäristö ei millään anna sinulle tilaa olla oma itsesi ja tehdä rohkeita kokeiluja, niin sitten on parempi vaihtaa maisemaa. Ja siinäpä varsin uskalias ohje itse kullekin.